Jäähyväiset

Ennin perheelle on nyt jätetty haikeat jäähyväiset. Saapa nähdä milloin seuraavan kerran tapaamme. Kuluuko siihen vuosia vai tapaammeko kenties jo ensi kesänä Suomessa. 

Sanoin Lukakselle, että tulethan sinä ensi kesänä Suomeen. Hän vastasi: ”I will, I promise” ja sitten me panimme vielä pikkusormet lomittain ja toistettiin jokin loru, jota täälläpäin käytetään lupauksen vakuudeksi. Lukas oli mennyt sitten kertomaan äidilleen, että mennäänhän me ensi kesänä Suomeen. "Minä lupasin papalle, ja jos tarvitaan, minä voin kyllä ajaa." Olen iloinen siitä, että olemme Lukaksen kanssa pysyneet läheisinä siitä huolimatta, että olemme nähneet melko harvoin.

Kun Lukas sai kuulla, että me kohta lähdemme takaisin Suomeen, Lukaksen ilme oli paljonpuhuva.

Tamas ehti viime kuukausina kiintyä Eeva-maamuun. Eeva piti häntä paljon sylissä, lauloi ja leperteli hänelle kaiken aikaa. Niinpä Tamas usein konttasi maamun nähdessään vauhdilla tämän luo, punnersi itsensä pystyyn tätä vasten ja pyrki syliin. Alla on tyypillinen kuva Eevan arjen tilanteesta: pyykkiä on jälleen  ripustettu kuivamaan ja Tamas on sylissä. 

Sen lisäksi että Eeva hoiti aina tarpeen tullen vauvaa, hän huolehti paljolti myös pyykinpesustaja tiskeistä. Näin ollen Enni ja Sami saattoivat keskittyä vähän paremmin omiin hommiinsa. Ennin keskittymiskyky on kyllä erityisen hyvä: hän saattoi kaiken melun ja tuiskeen keskellä syventyä täysillä kirjansa kirjoittamiseen. Tämä  kirja, joka alkaa nyt olla julkaisuvalmis, on jo toinen Ennin kirjoittama teos.

Viimeinen yhteinen retki

Teimme koko porukalla kolmen päivän mittaisen retken Mocauhun Uuden-Seelannin länsirannikolle. Ajomatka Hamiltonista Mocauhun kesti liki kolme tuntia. Majapaikkamme, johon kuului melko vanha talo ja pihamökki, sijaitsi hyvin rauhallisella alueella. Me Eevan kanssa majoituimme mökkiin, johon ei juuri muuta mahtunut kuin parisänky. Saamiemme ohjeiden mukaan hanavettä ei ollut suositeltavaa juoda, joten käyttövesi oli keitettävä. Uudessa-Seelannissa on maaseudulla tavallista, että käyttövesi saadaan sammioihin kerätystä sadevedestä. Täällä Mocaussa vesi taisi tosin tulla kunnan verkosta.

Ensimmäinen päivä meni enimmäkseen sadetta pitäessä sisätiloissa, mutta sen jälkeen sää muuttui jälleen poutaiseksi ja helteiseksi. Lähettyvillä oli mainio uimapaikka: jokisuisto, jossa uiminen oli suhteellisen turvallista. Joessa oli merkillinen iso kivi, jonka päälle saattoi nousta köyden avulla. Niinpä minunkin piti sille kavuta, mutta ei se ihan helppoa ollut. Kiven ympärillä kävi voimakas virtaus, vaikkei sitä kuvasta huomaakaan. Lukaskin olisi kovasti halunnut uida kivelle, mutta hänet virtaus olisi varmasti vienyt mukanaan, joten emme antaneet hänelle lupaa.

Uimapaikalle johtava polku kulki hyvin tiheän bampumetsikön läpi. Kuvassa näkyvä joen lahdukka kuivi laskuveden aikaan. Tällöin oli mahdollista kävellä kuivin jaloin melko isoon luolaan, joka oli kovertunut joen rinteeseen. Luolassa oli konserttitason akustiikka. Eeva kokeili laulaa luikauttaa luolan suulla ja totesi kuinka hienosti ääni kantoi.

Illalla kävimme meren rannalla ihailemassa auringonlaskua. Tamas nautti, kun sai jonkin aikaa konttailla rannan mustalla hiekalla. Tietenkään hän ei malttanut olla maistamatta, miltä hiekka maistuu. Lukas juoksenteli rannalla kuin villi varsa, mutta malttoi sentään hetkeksi istahtaa ihailemaan auringonlaskua. Sami otti kamerallaan hienoja otoksia; taitava kuvaaja kun on.

Eilen saavuimme Aucklandiin, Uuden-Seelannin suurimpaan kaupunkiin, jonne Enni meidät autolla nakkasi. Viivymme täällä neljä yötä, jonka jälkeen lentomatka alkaa. Vähän jännittää ja rukoiluttaa se, aiheuttaako maailmalla riehuva koronavirus mutkia matkaamme.

Pistäydyimme eilen Eevan kanssa jokiristeilyllä Waikato-joella. Tämä joki virtaa rajusti mutkitellen Pohjoissaaren halki, on 425 kilometrin mittainen ja soljuu myös Hamiltonin läpi. 

Kymmenen vuotta sitten kävimme retkellä Taupo-järvellä, joka sijaitsee Waikato-joen reitillä. Kävimme uimassa joessa, jonka vesi oli helmeilevän kirkasta ja kylmää. Hamiltonin seudulla joen vesi ei sitä vastoin ole maatalouspäästöjen vuoksi puhdasta, mutta viime aikoina päästöjä on pyritty rajoittamaan. Tämä ei estä maoripoikia ja tyttöjä uimasta joessa, niin kuin saimme laivasta käsin havaita.

Risteily kesti vain noin tunnin verran. Kovin paljon nähtävää ei ollut sillä vankka kasvillisuus joen molemmin puolin peitti näkyvyyden. Sää oli helteinen, mittarissa hieman vajaa kolmekymmentä astetta ja poikkeuksellisen tyyntä. Nämä lukemat tarkoittavat täällä hyvin hiostavaa keliä. UV-indeksi on erittäin korkea, joten on pakko tarkoin suojata itsensä polttavalta paisteelta. Hellekausi alkoi muutama päivä sitten ja näyttää jatkuvan ainakin lähitulevaisuudessa.

Ensi viikolla teemme vielä yhden retken koko porukalla: vietämme kolmisen päivää Pohjoissaaren länsirannikolla Mokau Beach -nimisessä paikassa. Mokau on pieni kaupunki, jossa on n. 400 pysyvää asukasta, mutta kesäisin väkimäärä kasvaa usealla tuhannnella. Pian tuon reissun jälkeen matkustamme muutamaksi päiväksi Aucklandiin, josta sitten ajamme taksilla lentokentälle ja nousemme Melbourneen lentävään koneeseen. Melbournesta matka jatkuu Singaporeen, jossa vaihdamme Suomeen lentävään Finnairin koneeseen. No, tämä kaikki, jos Herra suo. Kuinka nopsaan aika onkaan täällä hurahtanut!

Sanapeliä

Olen pelannut Sanajahti-nimistä onlinesanapeliä jo vuosia. Olen saavuttanut pelissä melko hyvän tason ja silloin tällöin voittanutkin. Muutama viikko sitten perehdytin Lukaksen tähän peliin. Minulle oli pieni yllätys, että hän kiinnostui pelistä nopeasti. Nykyään on tavallista, että kuulen huoneemme oven takaa kysymyksen: ”Pappa, haluut sä pelaa sanapeliä minunkaa?” Sitten me pelaamme, ei tosin suomen- vaan englanninkielistä peliä, joka kuitenkin toimii aivan samalla periaatteella kuin suomenkielinen. Lukas on kehittynyt pelissä ällistyttävän ripeästi. Niinpä hän nykyään voittaa keskinäiset pelimme useammin kuin minä. Pelatessamme puhun Lukakselle aina välillä suomea, ja näyttääkin siltä, että hänen suomen kielen taitonsa on viime aikoina virkistynyt.

Teimme Eevan kanssa kolmen päivän reissun Raglaniin, jossa kävimme jo aiemmin joulukuussa. Majoituimme jälleen Airbnb:n kohteeseen, joka tällä kertaa oli tilava omakotitalon alakerta. Se pysyi viileänä, vaikka ulkona oli varsin lämmintä. 

Aivan helteistä ei kuitenkaan ollut, ja tuuli oli navakkaa, niin kuin täällä Uudessa-Seelannissa tuppaa yleensäkin olemaan. Itse en oikein pidä kovista tuulista. Merivesikin oli vielä niin raikasta, että Eevakaan ei pitkään uimassa viihtynyt. Täällä Hamiltonissa säät ovat olleet itse asiassa viime viikkojen ajan normaalia viileämpiä: päivisin reilut 20 ja öisin 8-14 astetta.

Majapaikkamme puutarhassa oli Buddhan patsas ja mauriveistoksia, mikä tuntui vähän oudolta. Muutama torakkakin tästä asunnosta löytyi, kuten edellisestäkin Airbnb-kohteestamme. Eipä näistä mitään vaaraa ole, kunhan eivät pääse ruokiin käsiksi.

Kuvauskohteita en tällä matkalla juuri löytänyt, enkä kyllä kovin aktiivisesti etsinytkään. Sen verran kuitenkin kuvasin, että huomasin yhtenä päivänä kamerani näytön simahtaneen. 

Otin koko reissun levon kannalta, siitäkin syystä, että selkäni on viime aikoina reistaillut aika pahasti. Venähdytin sen käydessämme Te Awamutu -nimisessä kaupungissa uimahallissa. Katunäkymä tästä kaupungista:

Olimme Lukaksen kanssa vesihippasilla, ja siitä selkä ei oikein tykännyt. Harras toiveeni on, että saan selän kuntoon ennen lentomatkaa, joka siintää jo kolmen viikon päässä. Saapa nähdä pääseekö siellä Suomessa tänä talvena lainkaan hiihtämään, säidenkään puolesta...

Perhostelua

Minulla on ollut tapana julkaista kunkin Uuden-Seelannin matkan aikana yksi juttu pelkästään monarkkiperhosesta. Tällä kertaa postaan kuvia lentävistä ja keskenään kisailevista perhosista. Jokainen valokuvausta harrastava tietää, kuinka vaikeaa on saada onnistunutta kuvaa lentävistä perhosista. Siksi onkin mieluinen haaste ainakin yrittää. Sitä paitsi paikallisessa lehdessä oli juttu, jossa ihmeteltiin, miksi monarkkeja on näkynyt tänä kesänä niin vähän. Alkukesä on niiden parasta aikaa; nyt monet yksilöt näyttävät jo melko nuutuneilta.

Monarkkiperhosen pääasiallisia esiintymäalueita ovat Pohjois- ja Etelä-Amerikka, mutta sitä tavataan myös Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Euroopan, Afrikan ja Aasian mantereilta tämä perhoslaji puuttuu. Pohjoisamerikkalaiset monarkkiperhoset vaeltavat joka vuosi jopa 4 000 kilometrin matkan talvehtimisalueelleen Väli-Amerikkaan.

Tutkijat ovat selvittäneet, että monarkkiperhoset suunnistavat kaksinkertaisen ohjausjärjestelmän avulla. Niiden elimistössä on proteiini, jossa yhdistyvät aurinkokompassi ja eräänlainen sisäinen kello. Tämän proteiinin avulla ja Maan magneettikenttää hyödyntämällä perhoset pystyvät säilyttämään viivasuoran kurssin, vaikka auringon asema muuttuu.

Torakoita

Vietimme kolme päivää kaksistaan Eevan kanssa Cambridgessa. Cambridge palkittiin viime lokakuussa kauneimpana isohkona kaupunkina Uudessa-Seelannissa. No, isohan se ei ole; siellä on vain n. 20 000 asukasta, mutta viehättävä ja luonnonläheinen kyllä. Kaupungin keskustan kyljessä on syvällä notkossa lampi, jota ympäröi kävelytie.

Lampi, jonka nimi on Lake Te Koo Tutu, syntyi 1800 vuotta sitten Taupo-järvellä tapahtuneesta tulivuorenpurkauksesta. Täältä purkautui valtava vesimassa, joka eteni Waikato-jokea pitkin n. 130 kilometrin päähän Cambridgeen saakka ja pysähtyi sitten monelta suunnalta tulleiden virtausten takia.

Ulkoilureitit olivat viimeisen päälle hienoja. Tällaiset portaat ovat tuttu näky Uudessa-Seelannissa, sillä kukkuloita ja vuoria on paljon. Kävelyreitit on yleensä tehty huolella.

Ilokseni löysin juuri näiden portaiden laitamilta Fantail-yhdyskunnan. Näitä pikkuruisia vikkeliä lintuja, joista jo aiemmin kirjoitin, on todella hauskaa ja vaativaa kuvata. Sain hyviä otoksia, josta tässä kaksi.

Olimme jälleen majoittuneena eräässä Airbnb-kohteessa, jota iäkkäänpuoleinen pariskunta isännöi. Asunto oli pieni: keittiön tapainen, makuuhuone, suihku ja WC. Asunto oli vastikään rakennettu entisen palettua poroksi.

Luimme etukäteen kohteesta annettuja arvosteluja ja naureskelimme, kun eräs ruotsalainen vieras oli jättänyt närkästyneen palautteen kackerlackasta ’torakasta’, jonka oli bongannut sisätiloista. Hymymme kuitenkin hyytyi, kun aloimme löytää näitä torakoita eri puolilta asuntoa; saldo viisi kuollutta, yksi haavoittunut ja karkuun päässyt. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olemme nähneet torakoita, vaikka olemme käyneet Uudessa-Seelannissa viisi kertaa ja viipyneet täällä yhteensä miltei puolitoista vuotta. Tässä kuva (ei herkille) yksilöstä, joka on saanut vähän kipeää.

Vuosi vaihtui Cambridgessa erittäin rauhallisesti. Unen läpi kuulimme puolenyön aikaan pari pamausta, siinä kaikki.

Tamas sai maamulta joululahjaksi pienet kärryt. Sillä aikaa kun olimme poissa, Tamas oli oppinut kävelemään näiden avulla. Kun tulimme tänne puolitoista kuukautta sitten, Tamas ei edes vielä kontannut, nyt hän jo viittä vailla kävelee ilman tukea.

Erilainen joulu

Vietimme nyt viidennen kerran joulua Uudessa-Seelannissa. Täkäläinen joulu tuntuu  ihan erilaiselta kuin Suomessa. Aattona oli 27 asteen helle ja hiostavan kuuma. Luonto viheröi ja kukkia on joka puolella.

Toki täälläkin joulua vietetään ja joulun sanoma on yhtä todellinen kuin Suomen (kenties) lumisessa maisemassa. Eipä siellä Betlehemissäkään tainnut lunta olla... Perheellemme joulunaika on sikälikin erityistä, että silloin Eeva viettää synttäreitään.

Kaupalliseen jouluun en ole täällä onneksi törmännyt juuri lainkaan siitä yksinkertaisesta syystä, etten ole käynyt kaupoissa. Eeva sen sijaan on siihenkin joutunut tutustumaan.

Asuinpaikkamme lähettyvillä on talo, jonka pihalla on jo pitkään ollut joulukuvaelma ja missä myös iltaisin ovat kaikuneet joululaulut. Jostain syystä talon isäntäväki oli juuri joulun aikoihin väsähtänyt , niin että asetetelma oli päässyt repsahtamaan.

Kävimme joulua edeltävänä sunnuntaina joulukirkossa, jossa Eeva pääsi laulamaan seurakunnalle pari joululaulua tongalaisten naisten kanssa. Kirkon jälkeen oli sen takapihalla piknik, jossa syötiin omia eväitä ja kirkko tarjosi kahvit. Sami-vävy musisoi taustalla.

Joulupäivänä teimme koko porukalla kävelyretken Rotoroa-järven ympäri. Sää oli hieno, ja ulkoilijoita oli paljon. Monet vesilinnut viihtyvät järvellä mainiosti, kuten esimerkiksi kanadanhanhet.

Samalla jouluretkellä Tamas pääsi autoilemaan ja Lukas kiipeilemään.

Me asumme paikassa, jossa naapureina on paitsi uusseelantilaisia eli kiivejä myös esimerkiksi intialaisia, maoreja ja yksi ranskalaismies. Kultturieroja on hauska seurata. Ranskalainen laittoi pihansa uusiksi muutamassa päivässä; intialainen on värkännyt oman pihansa kanssa ainakin kuukauden -  eikä valmista ole tullut vieläkään.

Jalkapallomatsit Lukaksen kanssa ovat olleet nykyisin vähän rauhallisempia. Peleihin osallistuu välillä myös naapurien lapsia, jotka ovat enimmäkseen tyttöjä.  Lapset ovat hyvin välittömiä, ja Lukas on heidän suosiossaan. Pari päivää sitten naapurin ehkä viivivuotias palmikkopäinen intialaistyttö kapsahti muitta mutkitta syliini, kun istuin terassituolissa.

Eilen teimme toisen kerran retken Karapiro-järvelle, jossa pääsimme jälleen uimaan. Sää oli niin tuulinen, että teltan pystytys oli hieman hankalaa. Teltta on välttämätön kapistus, jos aikoo viipyä rannalla pitempään. Auringonpaiste on polttavaa, ja UV-indeksi hälyttävän korkea.